Aika jälleen reflektoida kulunutta kautta ja kuka olisikaan siihen parempi kuin itse el cápitanimme Petteri Kiilunen:
Kuulostaa ihan Alibista luetulta ryöstötarinalta, mitä se ei tietenkään ollut. Päinvastoin. Ensimmäinen erä kotijoukkueen johdossa 22-18. Sen jälkeen kentällä oli vain yksi joukkue, se vieras. Se söi isäntien eväät tylsyttämällä täysin heidän vahvuutensa; ne vahvuudet, joihin nojaamalla kotijoukkue oli kammennut itsensä syvähköstä kuopasta, jonka se oli itselleen kaivanut jatkosarjan aikana. Tasaisen tappavasti jauhava syöttö-vastaanotto täydennettynä vahvalla torjunta-puolustuksella. Vahva, fiksu ja tehokas hyökkäyspeli koko verkon yhdeksän metrin mitalta. Mutta ennen kaikkea se henkinen puoli, joka oli vahvistunut voittojen myötä. Kurinalaisuus, taistelutahto ja maltti. Luottamus ja rohkeus. Kaikki nämä olivat yhdessä tuoneet Kiskon peliin sellaisia elementtejä, että uskalsimme pudotuspeleissä luottaa siihen, että voitamme pelit, vaikka emme jokaisesta mahdollisesta paikasta lyökään palloa täysillä vastustajan kenttään. Toki sitäkin tehtiin kiitettävän usein.
Suurin osa noista aseista unohtui pitkäperjantain edetessä, ja pääosan niistä unhoitutti tyly vieras. Kahdessa viimeisessä erässä Oulun Kisko ei päässyt ohi Murikoiden torjunnasta, ja jos sattuikin pääsemään, nuoret miehet taistelivat pallon kerta toisensa jälkeen peliin mahdottomalta vaikuttaneista tilanteista, usein jopa välittömän pisteen arvoisesti. Kaikkea tätä orkesteroi joukkueen kapteeni ja kapellimestari, passari Ville Kuukasjärvi, joka taikoi paikasta kuin paikasta niin livakan passin ettei siinä auttanut kuin lyödä palloa lavaan. Oma koira, perhana. Tai siltä se ainakin tuntui, sillä sen verran miellyttäviä muistoja vuodesta Villen joukkuekaverina jäi toissa kaudelta. Se oli silloin kun 15-vuotiaan pojan pelaaminen ykkössarjassa tuntui ihan mahdottomalta ajatukselta, vaikka sitä vierestä katselikin.
Siihen lyhyeen otteluun tiivistyi pitkälti Oulun Kiskon koko ykkössarjakausi, jossa nähtiin oikeastaan vain kiskokolikon kaksi puolta ilman sen kummempaa välimallia: iloinen, taisteleva ja rauhallinen Kisko, sekä varjopuolen lannistunut, vanhoihin meriitteihin ja mukana olemiseen tyytyvä Kisko, jolle mukavuusalueella hengailu oli aivan riittävää. Koska ensin mainittua nähtiin runsaasti enemmän kuin jälkimmäistä, riitti vireemme runkosarjan voittoon huolimatta yksittäisistä vierasotteluista, joissa tuo synkkä pirulainen pääsi esiin – toisinaan saimme syyttää siitä/tästä itseämme, toisinaan vastustajan paremmuutta. Runkosarjaan asetut tavoitteet täyttyivät kirkkaasti: Kisko oli vihdoin sarjan eliittiä.
Nyyhkytarina? Ei se sitäkään ole, vaikka kausiraportin kerronnassa onkin käytetty melkoista melankoliaa tehokeinona. Jatkosarjassahan tuli lunta tupaan oikein huolella useammassa pelissä eikä ”omasta pelistä” ollut tietoakaan. Pitkän syksyn viimeisissä harjoituksissa ja peleissä oli joukkueessa nähtävillä väsymyksen merkkejä, jotka kuitenkin vaikuttivat hälvenneen ennen jatkosarjan alkua. Tappioiden kertyminen aiheutti itsetutkiskelun paikan itse kullekin. Yhdessä sieltä kuitenkin noustiin ylös ja joukkuehenki sekä se tärkein, peli-ilo, olivat pudotuspeleissä jälleen kohdillaan joukkueen pelin rullatessa mallikkaasti. Kisko oli valmiina kohtaamaan jo aiemmin kauden aikana vaikeimmaksi todistetun vastustajansa superfinaalissa, josta tulikin pelillinen pannukakku huolimatta taustaorganisaation huippuonnistumisesta, lentopallon ykkössarjalle aivan järjettömästä yleisömäärästä, joka täytti 1500 katsojan kapasiteetin hallin lähes äärimmilleen.
Vaikka Kiskon matka ryysyistä rikkauksiin (ei kirjaimellisesti) tapahtui urheiluseuran rakentamisen näkökulmasta lähes yhdessä yössä, ei tätä viimeisintä osaa voi kutsua miksikään veijaritarinaksikaan. Kaukana siitä. Puuhastelu, hengailu ja kaverimeininki saivat väistyä viimeistään loka-marraskuussa, kun ymmärsimme, että tässähän on todellakin rakentumassa jotain sellaista, mihin emme todellakaan olleet osanneet varautua, kun nousua ykkössarjaan järjestelimme kabinetissa. Uusimpina kiskon kelkkaan hypänneille: lämpimästi tervetuloa! Haluamme painottaa teillekin, että matkamme ei ole todellakaan ollut niin valoisa kuin miltä toimintamme juuri nyt näyttää. Ei meidän somessa pyörivät aihetunnisteet turhaan ole olleet lähinnä #puuhastelu ja #kaverimeininki. Epäilijöitä on kyllä riittänyt sekä kylillä että muiden seurojen parissa, toisinaan jopa aiheesta. Kiva, että päästiin kumminkin mukaan kolme vuotta sitten; ei ole varmaankaan tarvinnut muiden ykkössarjajoukkueiden sittenkään katua (paitsi marraskuisen synkillä vierasmatkoilla pohjoiseen).
Menestystarinasta jäätiin voiton päähän. Vaikka kautta täytyy pitää menestyksekkäänä huolimatta siitä, kuinka se päättyi, ovat tärkeimmät meriitit ehkä sittenkin jossain muualla. Tai ainakin luulen itse muistavani tämän kauden ennen kaikkea siitä, mitä saimme aikaan kentän ulkopuolella katsomoissa ja oululaisessa lentopalloyleisössä ylipäätään. Ensinnäkin on ollut kerrassaan mahtavaa nähdä peleissä runsaasti lapsia ja nuoria. En muista oululaisessa lentopallokatsomossa olleen koskaan niin paljoa nuoria ihmisiä niinä kymmenenä vuotena, jotka olen itse lajin parissa saanut Urheilutalon ja Ouluhallin parketilla toimia sekä yhtenä pääesiintyjistä että sivustaseuraajana. Eikä tämä ole ollut vain oululainen juttu – nuoret ovat olleet harvinaisempi näky lentopallokatsomoissa muuallakin. Nuoret ovat löytäneet tiensä peleihin paitsi joukkueen hienojen peliesitysten (ja ilmaisen sisäänpääsyn) myös sen huiman työn ansiosta, jota Kisko Marketing Department (tämä ei ole mikään vitsi – ne kutsuvat itseään ihan oikeasti KMD:ksi) tekee joukkueen eduksi. Varmasti näkyvin osa tästä ovat joukkueen somekanavat, joista itse tuumasin viime kaudella, kun Teemu halusi tulla uutena miehenä niitä kehittämään, että antaa poikien puuhastella. Ihan hyvin on puuhastellut katsojamäärien kasvusta päätellen.
On tuntunut hurjalta istahtaa vaihtopenkille katselemaan ympärille ja pohtimaan itsekseen, minne asti sitä ollaankaan tultu hämyisistä kakkossarjaluolista, joissa käytännössä jokainen katsoja oli vähintään jonkun toisen pelaajan kaveri, ja vielä todennäköisemmin sukulainen. Näen jokaisessa pelissä lukemattomia määriä sellaisia kasvoja, joita en ole ikinä ennen nähnyt kentän laidalla (uskokaa pois; pelaajilla on yllättävän paljon luppoaikaa ottelutapahtumissa, ja usein pelissä vierailleiden katsojien kasvot tulevat yllättävän tutuiksi piippuhyllyjä lukuun ottamatta). Voisinkin lyödä vetoa, että useilla katsojistamme ei ole minkäänlaista taustaa lajin parissa, mikä tuntui aiemmin täysin mahdottomalta ajatukselta. Miten ihmeessä joku lähtisi katsomaan lentopalloa ilman mitään henkilökohtaista kosketuspintaa lajiin, tai ainakaan ilman vuosien kokemusta lentopallokatsomoiden kiertämisestä vanhasta tottumuksesta…? Vieläpä ykkössarjapeliä. Näyttää siltä, että oululainen yleisö on ottanut omakseen tämän alun perin huumoripitoisen ja itseironiaan taipuvaisen bändin, joka on tietysti saanut vuosien varrella roppakaupalla lisää uskottavuutta kentällä ja sen ulkopuolella tapahtuneen menestyksen myötä. Myös lentopalloilevat lapset, tulevat pelaajat, tarvitsevat esikuvia, joita seurata ja jopa ihailla kentän laidalta. Kysykää vaikka Veeti Parkkiselta. Se oli vielä eilenkin jakamassa nimikirjoituksia ja ottamassa fanikuvia Ouluhallilla finaalin jäljiltä. Uskon, että viimeistään tämän kauden myötä Kisko on tuonut lentopalloon sellaisen piristysruiskeen, jota harva näki tulevaksi varsinkaan alasarjojen puolella. Ei varsinkaan me itse, se alkuperäinen kaveriporukka.
Jatko-osa? Harva asia on yhtä varmaa kuin jatkuva muutos, ja näin on myös Kiskon osalta. Seuraavalla kaudella tullaan varmuudella näkemään suuria muutoksia joukkueen kokoonpanossa, kun ovi käy molempiin suuntiin. Osa nuorukaisista siirtynee kehittymään ja kasvamaan niin lentopalloilijana kuin nuorena aikuisena tutun ja turvallisen ympäristön ulkopuolelle, jotkut ottavat seuraavan askeleen lentopalloilijan polullaan ja aikuisikään ehtineet pohtivat kentän ulkopuolisten haasteiden ja pelaamisen yhteensovittamista. Peto Kuronenkin neuvottelee jo yhdessä rekrytointikomitean kanssa jatkosopimusten ja uusien hankintojen tilanteista, sekä arvatenkin omasta ulosostohinnastaan muista seuroista tulleiden kyselyiden myötä. Sen verran hienoa kasvua on tapahtunut yleisömäärissä ja Kiskon (puhumattakaan Pedon itsensä) markkina-arvossa. KMD on jo siirtynyt kauden onnistumisten purkamisesta kohti uutta kautta uusin tempuin. Mestaruustaistot jatkuvat varmasti tulevinakin vuosina kahden peräkkäisen hopean jälkeen, mutta vastaavanlaista ilotulitusta ei vuodesta toiseen voida tietenkään luvata. Toivottavasti jossain vaiheessa myös kirkkaammat valot odottavat oululaista lentopalloa vuosien tauon jälkeen. Vielä kirkkaammat kuin Pedon hallille hommaamat valonheittimet.
Epilogi (nyt ihan oikeasti tulee sellainen):
Niin, ja siitä vastustajan kapteenista vielä, siitä ex-kiskolaisesta. Istuttiin eräänä helmikuisena lauantai-iltana kyyjärveläisen mökin tuvassa senioreiden saunavuoron jälkeen valmistautuessamme tulevan päivän peliin Kuortaneella. Tuvassa tuli hetkeksi hiljaista, jolloin yläparvelta kuului silloisten joukkueen nuorimpien välinen hiljainen keskustelu, josta erottui Villen seuraavanlainen lause, jota hän ei selvästikään ollut tarkoittanut muiden kuultavaksi: ”Ajattele. Vielä pari vuotta sitten me oltiin pallopoikina ja kattomassa liigapelejä, kun Kiilunen ja Kaksonen pelas siellä, ja nyt me pelataan niiden kanssa samassa joukkuessa…” Niinpä, aikamoista. Taitaakin olla niin, että jonkun vuoden päästä me Pappa ”Ville” Kaksosen kanssa istuskellaan lasillisen ääressä ja muistellaan, että niin vaan mekin aikoinaan saatiin pelata lentopalloa Kuukasjärven veljesten kanssa, ja tuolla ne nyt viilettää maailmalla.
Kiitos kaikille kaudesta 2023-24, ja tavataan taas ensi syksynä!
Petteri Kiilunen
kapteeni #12
Kaikki reaktiot:
